”Lumenviipymä” Aino Salmen valokuvia Itä-Euroopasta 4.4.-29.4.2017

Juliste-AinoSalmi-FINAL5-pieni (1)Aino Salmi: Lumenviipymä Eri asiat ovat vieneet minut itä-Eurooppaan. Työ. Uteliaisuus. Ihmiset. Tunnelma. Jotenkin huomaan aina palaavani sinne. Itäisessä ilmassa tuntuu leijuvan tietty seisahtuneisuus. Miksi tehdä mitään, kun mihinkään ei kuitenkaan voi vaikuttaa? Siltojen kaiteet ovat kullattuja, ja kun kullan alta alkaa pilkottaa mädäntynyt rakennusaines, ilmaantuu jostain työmiehiä haalareissa maalaamaan päälle uutta kultamaalia. Kaikkea pyörittää niin suuret voimat, ettei niitä voi pistää järjestykseen ja lajitella taulukkoon. Korruptio on jotain niin suunnatonta, ettei sitä voi käsittää. Sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Se tarttuu kaduista jalkapohjiin. Sitä tulee jokaiselta kanavalta tv:stä. Kadun kerjäläiset keräilevät sitä purkkeihinsa. Kaikki tuntuvat odottavan jotain. Jevgen odottaa vallankumousta, Tamara odottaa oikeuksia seksuaalivähemmistöille, Ivana odottaa Jeesusta. Kaoottisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä ihmisten sisällä hohkaa erityislaatuinen lämpö. Kadulla ohikulkeva mies nostaa minut reppuselkään, ja auttaa ohimennen minut kamerareppuineni kadussa ammottavan metrisen aukon yli. Sitten hän jatkaa matkaansa töihin. Kommunalkassa elävä vanha nainen haluaa välttämättä tarjota minulle teetä ja marmelaadipalasia. Hän jakaa huolellisesti ruosteen rypistämästä pyöreästä metallipurkista viimeiset viisi arvokasta tahmeaa palasta: itselleen yhden ja minulle loput neljä. Underground-yökerho on kärrätty pois ennen kuin kerkeän sinne kamerani kanssa. Miliisi on saanut tietää, että paikalla oli ollut homopareja, ja homous on Venäjällä laitonta. Jäljellä on enää autio tila, hapsuovi ja vedenkeitin. Saan kuitenkin teetä. Siihen tulee seitsemän palaa sokeria. Rakkaus. Kuolema. Sokeripalat. Kaikki on vähän suurempaa. Ääripäät ovat äärimmäisiä. Vääryys on niin väärää, että se puhdistaa ilmaa ja saa näkemään tarkemmin. Suuressa kontrastissa lopulta pienet liikkeet ovat suuria. Melankolia on lämmintä. Yhtäkkiä muistaa taas miltä tuntuu ilman hengittäminen. Kuvasarjani tutkii itäistä arkimaisemaa. Tässä näyttelyssä nähdään unohdukselle alttiita välähdyksiä Venäjältä, Puolasta, Latviasta, Virosta ja Valko-Venäjältä. Mukana on myös muotokuvasarja moskovalaisista naisista. Kuvat on otettu vuosina 2011-2015

 

 

Ei oo todellista; Marja-Riitta Romanainen

Akvarell_sama suuntaAkvarelli_enkömukaoleAkvarelli_hallapuutarhassaIMG_20170207_120745Akvarelli_MarraskuuAkvarelli_yö metsälammella

Akvarelli_siniset puutDSC_0061

7.2.-4.3.2017 – Ei oo todellista!  Maalauksia toden rajamailta

Kun sukellat maalausteni myötä metsän uumeniin tai meren syvyyksiin, löydät värikkään, elämää pursuavan maailman. Maalauksistani saatat löytää tuttuja maisemia, kasveja tai eläimiä, jopa uusia lajeja, mutta ne eivät ole kuitenkaan ihan todellisia vaan mielikuvitukseni maalaamia.  Toisissa kuvissa on kertomus, joka kietoutuu mukaan.  Maalaus on osa satua tai tarinaa, jota ei vielä ole kirjoitettu.  Katsoja saa itse luoda oman versionsa.

Maalaan tällä hetkellä pääasiassa akvarelleilla.  Niissä minua viehättää niiden läpikuultavuus sekä paperin ja pigmenttien yhteistyö, joka tuottaa välillä oman ulottuvuutensa maalaukseen.  Luonto on minulle yksi ehtymätön idealähde.  Toinen on väri itsessään. Kokeilen kuultavia kerroksia ja peittäviä pintoja. Maalaus muodostuu vähitellen ja alkaa elää omaa elämäänsä.  Akryylimaalauksissa teen usein tumman pohjan, josta lähden liikkeelle, lisään kerroksia ja värejä ja viimeisen kerroksen maalaan joskus öljyväreillä.

Maalauksiini voi tutustua myös kotisivuillani: marjispaintings.weebly.com